JUHANI RAISKINEN (29.9.1937–5.6.2016) sai ensikosketuksensa estraditaiteeseen jo varhain. Äiti oli amatöörinäyttelijä, joka lauloi operetteja, isä soitti viulua ja toimi Malmin orkesterin puheenjohtajana.
Oli itse asiassa enemmän kuin lähellä, että Raiskisen Jussin ensimmäinen parkaisu olisi kuultu keskellä teatterin lavaa. Poika syntyi keskosena, kun äiti kiidätettiin synnytykseen kesken näytännön.
Verenperintönä tullut rakkaus musiikkiin ja näyttämötaiteeseen vei nuorta miestä. Jo 11-vuotiaana Juhanista tehtiin satunäytelmän prinssi, ja varsinainen ura musiikin parissa alkoi Yleisradion musiikkitarkkailijana 1950-luvun lopulla. Sitä seurasivat Maj Lind -pienokilpailun voitto vuonna 1963 sekä menestyksekäs ura Tampereen teatterin ja Tampereen kaupunginorkesterin kapellimestarina. Säveltaiteen valtionpalkinnon Raiskinen sai 1983.
Suurimman elämäntyönsä Juhani Raiskinen kuitenkin teki Kansallisoopperassa, jossa hän toimi pääjohtajana kahteen otteeseen vuosina 1973–84 ja 1997–2001.
SUOMALAISEN OOPPERAN HISTORIIKISSA (WSOY, 1997) toimittaja Harri-Ilari Lampela nostaa Juhani Raiskisen Alfons Almin ohella maamme merkittävimmäksi oopperanjohtajaksi. Raiskisen maine perustuu pitkälti hänen 1970-luvun sankaritekoihin.
Raiskisen ensimmäistä kautta on kutsuttu Kansallisoopperan kultakaudeksi, jota leimasi kotimaisen oopperan nousun (mm. Punainen viiva ja Viimeiset kiusaukset) ohella näyttävät ulkomaankiertueet, sokerina pohjalla menestyksekäs vierailu Metropolitaniin 1983.
Kun Juhani Raiskinen aloitti toisen kautensa, Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Suomalaisen oopperan messias on palannut.”
Haastatellessani Juhani Raiskista vuonna 2001 mies nimesi toisen kautensa suurimmaksi saavutukseksi oopperan tuomisen lähemmäksi kansaa. Tulisieluinen Raiskinen paasasi myös kokeilevan ohjelmiston puolesta. Hänen visioissaan Alminsali oli leikkikenttä ja koelaboratorio, juuri oikea paikka päästää kaikki hullut ja kokeilijat valloilleen.
”Kuten nimikin sanoo, kuka muu välittäisi suomalaisesta uustuotannosta jollei Kansallisooppera? Talon velvollisuus on tilata kaikenlaisia oopperoita komedioista päänsärkyfilosofiaan!”
Raiskinen puhui hartaudella myös sen puolesta, että jokaisen suomalaisen lapsen olisi saatava kosketus oopperaan jo varhain, kipinä pitää saada syttymään.
”Kyllä ooppera pitää aloittaa jo lapsena kuten viulunsoitto ja urheilukin. Se pitää saada tuntumaan ja maistumaan hyvältä nimenomaan lasten ja nuorten ehdoilla.”
Muistan vuosien varrelta useita tapaamisia Juhani Raiskisen kanssa ennen hänen lähtöään eläkkeelle. Suomalaisen oopperan menestys tuntui miehestä aina yhtä hyvältä, minkä hän osasi tuoda ilmi lukemattomin eri tavoin. Kerrankin mies pyysi meitä paikallaolijoita luettelemaan kolme ruotsalaista tai norjalaista oopperaa, joita olisi viety maailmalle. Vastauksena kuului vain hiljaisuus.
Raiskiselle ooppera oli jättiläistaidemuoto, jossa musiikki ja teatteritaide oli saatava toimimaan yhdessä saumattomasti ja toinen toistaan tukien. Toinen päälinja oli oopperan kansanomaistaminen, toisin sanoen mielikuva pompöösista eliittitaiteesta oli revittävä maan tasalle. Tätä missiotaan hän viesti myös tutuksi käyneellä välittömyydellään ja arkisella pukeutumisellaan.
Juhani Raiskinen eli ja opetti, että metsäläisyys on Suomelle hyvä tavaramerkki maailmalla. Yksi esirippu sulkeutui, kun suuri oopperan metsäläinen kuoli sairaskohtaukseen 78-vuotiaana 5. kesäkuuta 2016 kotonaan Jämsässä.
